Vuoden 2002 fysiologian ja lääketieteen Nobelin palkinto myönnettiin kolmelle kehitysbiologian tutkijalle "heidän havainnoistaan koskien elinten kehityksen säätelyä ja ohjelmoitua solukuolemaa". Kolme palkittua ovat englantilaiset Sydney Brenner (s. 1927) ja John E. Sulston (s. 1942) sekä yhdysvaltalainen H. Robert Horvitz (s. 1947). Kaikilla heistä on keskeisenä tutkimuskohteena ollut alkeellinen maaperässä elävä millimetrin mittainen sukkulamato Caenorhabditis elegans, jonka Brenner 1960 -luvulla määrätietoisen etsinnän tuloksena havaitsi kehitysbiologisiin tutkimuksiin sopivaksi koe-eläimeksi.

Caenorhabditis -mato on tutkimuskohteena erityisen kiitollinen sikäli, että se on helposti kasvatettava, pienikokoinen ja lisäksi läpinäkyvä niin että sen jokaisen solun kehitystä voidaan erikseen seurata. Madolle kehittyy koko sen parin viikon mittaisen elämän aikana vain 1090 solua, joista 131 kuolee ennen aikuistumista ohjatun solukuoleman eli apoptoosin seurauksena. Jäljelle jääneet 959 solua muodostavat kaikki madon elämäänsä tarvitsemat rakenneosat, mukaan lukien 302 neuronia käsittävä alkeellinen hermosto.

Caenorhabditis -sukkulamato on ensimmäinen monisoluinen eliö, jonka koko genomi saatiin jo vuonna 1998 pääpiirteissään selvitetyksi. Siinä on kuuteen kromosomiin jakaantuneena yhteensä noin 19\\\\\\\'000 proteiinia koodaavaa geeniä, kun esim. ihmisellä geenien määrä on vain noin kaksinkertainen. Noin 35 % madon geeneistä muistuttaa rakenteeltaan ihmisen geenejä.

Kun ohjelmoidulla solukuolemalla on keskeinen merkitys kaikkien monisoluisten eliöiden normaalissa kehityksessä ja myös erilaisten sairauksien synnyssä Caenorhabditis -matoon kohdistetulla tutkimuksella on epäilemättä ollut paljon laajakantoisempi merkitys kuin ensi näkemältä voisi arvata.

Tekninen kehitys yleisesti, mutta erityisesti tiedon välitykseen ja käsittelyyn liittyvien alojen nopea teknillinen kehitys on saattanut monet hämmennyksiin ja herättänyt kysymyksiä mm. siitä pystyykö ihminen enää hallitsemaan tätä kehitystä vai voiko se "karata käsistä". Tähän liittyvää keskustelua on viime aikoina usein käyty myös Luonnonfilosofian seuran piirissä. Eräs tähän keskusteluun kantaa ottavista osallistujista on ollut diplomi-insinööri Heikki Mäntylä, jonka tähän aihepiiriin liittyvä kirjoitus ilmestyi Kanava -lehden numerossa 9/2002 otsikolla Huomaamaton vallankumous. Heikki Mäntylä on nyt tämän kirjoituksen pohjalta ystävällisesti lupautunut toimimaan esitelmöitsijänä tarjoten aineksia aiheeseen liittyvään, toivottavasti rakentavaan jatkokeskusteluun.

Heikki Mäntylä (s. 1936) on valmistunut diplomi-insinööriksi Teknillisestä korkeakoulusta v. 1963 ja on suurimman osan työelämästään toiminut Valmet Oy:n lentokoneteollisuuden ja puolustusvälineteollisuuden johtajana. Luonnonfilosofian seuran toimintaan hän on osallistunut aktiivisesti usean vuoden ajan, viimeksi Tieteiden talossa Tieteen päivien yhteydessä järjestetyssä tapahtumassa, missä oli nähtävillä hänen taidokkaasti kuvattu ja ajatuksia herättävä luonnonilmiöitä esittävä videokoosteensa.

Jyrki Tyrkkö (s. 1943) on kotoisin Lahdesta ja valmistunut lääketieteen lisensiaatiksi Helsingin yliopistossa v. 1970. Viimeisten 30 vuoden ajan hän on toiminut yksityislääkärinä Helsingissä ja siinä ohessa, yhteensä yli 25 vuotta, harrastusluontoisesti avustanut aikakauslehtiä (Yhtyneet kuvalehdet ja Aller Julkaisut) terveystiedon alaan liittyvänä tiedetoimittajana. Filosofiaa ja luonnontieteitä Tyrkkö on harrastanut kouluajoista asti. Aistinfysiologia oli aikaisempina vuosina hänen erityinen kiinnostuksen kohteensa. Luonnonfilosofian seuran toimintaan Tyrkkö on osallistunut aktiivisesti miltei seuran perustamisesta lähtien, paitsi tarkkaavaisena ja monipuolisesti oppineena keskustelijana myös kantavana voimana seuran hallituksessa.

Torstaina 13.2. klo 18-20 Diplomi-insinööri Jouko Seppänen esitelmöi aiheena Fysiikan yhtenäisteoriasta yhtenäistieteeseen. Ykseys- ja yhtenäisyysajattelu uskonnoissa, filosofiassa ja tieteessä.
Tieteiden talon sali 505, Kirkkokatu 6, Helsinki.

Fysiikan yhtenäisteoria tunnetaan nykyajan fysiikan tutkimusohjelmana, jonka tarkoituksena on löytää kaikki neljä luonnon perusvoimaa – sähkömagnetismin, heikon ja vahvan ydinvoiman ja gravitaation – yhdistävä yhtenäisteoria. Käsitteen \\\\\\\'yhtenäisteoria\\\\\\\' keksi ja otti käyttöön sveits.-saks. teoreettinen fyysikko Albert Einstein (1879-1955) kahdessa artikkelissaan "Einheitliche Feldtheorie der Elektrizität und Gravitation" (1925) ja "Einheitliche Theorie der Elektrizität und Gravitation" (1935), joissa hän pyrki laajentamaan v. 1905 ja 1915 esittämiään suppeaa ja yleistä suhteellisuusteoriaa, joissa hän oli onnistunut yhdistämään avaruuden, ajan, massan, tasaisen ja kiihtyvän liikkeen sekä valonnopeuden ja energian käsitteet ja klassiset teoriat.

Sähkömagnetismin ja gravitaation yhdistäminen ei Einsteinilta kuitenkaan onnistunut, vaikka hän tavoitteli sitä lopun elämäänsä, mutta tavoite viitoitti tien fysiikan historian laajimmalle ja kunnianhimoisimmalle kansainväliselle tutkimusohjelmalle ja maailmanlaajuiselle yhteistyölle, joka tuli tunnetuksi fysiikan suurena yhtenäisteoriana, engl. great unifying theory, yliampuvasti myös \\\\\\\'kaiken\\\\\\\' teoriana, engl. theory of everything, jolloin fyysikot unohtavat, että luonnossa ja kulttuurissa on muitakin ilmiöitä ja tieteitä kuin fysiikka.

Tämän oivalsivat jo v. 1929 Wienin piirin filosofit, matemaatikot, fyysikot, kemistit, biologit, psykologit, kielitieteilijät, sosiologit ym. tieteiden edustajat aina taiteentutkijoita ja arkkitehteja myöten, jotka modernismin, uusvalistuksen ja tieteen ja tekniikan voittokulun hengessä hekin omaksuivat Einsteinin yhtenäisteorian käsitteen ja laajensivat sen käsitteeksi yhtenäistiede, saks. Einheitswisssenschaft, eli kattamaan todella kaikki tieteenalat, lukuun ottamatta teologiaa, metafysiikkaa ja epämääräisiä filosofisia oppisuuntia ja epätieteitä, ja panivat yhteisellä julistuksella alulle kansainvälisen tieteenfilosofisen ohjelman, jonka tavoitteena oli luoda uusi tieteellinen filosofia ja siihen perustuva tieteellinen maailmankäsitys ja alkaa rakentaa kaikki tieteenalat käsittävää ja selittävää yhtenäistiedettä ja sen esittämiseksi universaalia yhtenäistieteen yhtenäiskieltä metodisina perustoina kantilainen tieto-oppi ja matemaattinen logiikka ja käsitteellisenä perustana fysiikan peruskäsitteet.<

Kuten tunnettua, tämä ohjelma ei toteutunut, osittain siitä syystä, että sen jäsenet, jotka olivat pääasiassa syntyperältään juutalaisia ja poliittiselta ideologialtaan austromarxilaisia, joutuivat vainon kohteeksi. Se kaatui myös omiin virheisiinsä ja erehdyksiin, jotka koskivat ennen kaikkea ohjelman tavoitteellisia päämääriä sekä metodologisia puutteita ja yliarviointeja.

Wienin piirin ohjelman kaatuminen ei vaikuttanut itse inhimillisen tiedon ja tieteiden yleiseen ja sisällölliseen kehitykseen, jolle on kautta aikojen ollut tunnusomaista sekä eriytyminen yhä kapeampiin erikoisaloihin ja uusien alojen jatkuva syntyminen, mutta samanaikaisesti myös aiemmin erillisten alojen yhtyminen ja uusien tieteiden välisten ja niitä yhdistävien monitieteisten alojen syntyminen niiden rajamaastoihin sekä alojen sisäinen laajeneminen ja yhdentyminen, mikä kehitys kävi 1800-luvulla erityisen selväksi ennen kaikkea klassisen fysiikan sisäisen yhdentymisen ja \\\\\\\'valmistumisen\\\\\\\' johdosta sekä kahden- ja monenvälisten tieteiden kuten fysikaalinen kemia, biokemia, neuropsykologia, psykolingvistiikka, sosiaalipsykologia jne. syntymisen johdosta, minkä Wienin piirin filosofit ensimmäisinä panivat merkille.

Vasta nämä kaikki tieteen ja ajattelun alat yhdessä käsittävän sisällöllisen kehityshistorian analyysin ja synteesin kanssa tekivät mahdolliseksi ja realistiseksi todellisen yhtenäistieteen käsitteellisen rakentamisen ja toteuttamisen. Postmodernin tieteen uudet paradigmat – systeemi-, laskennallinen teknologinen paradigma – mahdollistavat kaikkien tieteiden ja ajattelun ja kuvittelun perusteiden selvittämisen pohjalta myös uskontojen, filosofian ja taiteen yhdentämisen maailmanlaajuisena yhteistyönä tietoverkossa, ei vain idealistisena yhtenäistieteen filosofiana, mistä Wienin piiri unelmoi, vaan tieteiden opillisen sisällön ja tieteellisen maailmankäsityksen ja sen historiallisen kehityksen mukaan systemaattisesti järjestettynä ja toimivana tietojärjestelmänä osana ihmisen aate- ja kulttuurihistorian kokonaisuutta.

Esitelmässään Jouko Seppänen luo aate- ja kulttuurihistoriallisen katsauksen ykseys- ja yhdentymisajattelun historiaan sekä tiedon ja maailmankuvan laajentumis- ja yhdentymiskehitykseen esihistoriassa, uskonnoissa, filosofiassa ja tieteessä aina nykyajan yhtenäistieteen filosofiaan ja viitoittaa tietä 21. vuosisadan postmodernin yhtenäistieteen systeemiselle, laskennalliselle ja teknologiselle paradigmalle.

Syyskokouksessa 21.11.2002 seuran hallitukseen vuodelle 2003 valittiin DI Paul Talvio (puheenjohtaja), FL Tarja Kallio-Tamminen (varapuheenjohtaja), FL Seppo Laurema (sihteeri), prof. Eero Byckling, dos. Harri Lonka, DI Heikki Mäntylä, DI Jouko Seppänen, Pentti Simola ja lääket.lis. Jyrki Tyrkkö. Tilintarkastajina jatkavat FM Anja Haavisto ja valtiotiet. maisteri Kauko Kaiju, varatilintarkastajina FL Kalevi Pusa ja DI Matti Ollila.