Paul Talvio
Alustus keskusteluun Kari Enqvistin kirjasta Valo ja Varjo.
Luonnonfilosofian seura 15.3.2001.
Kari Enqvistin kirja sisältää ajatuksia melkein kaikesta mahdollisesta taivaan ja maan väliltä. Jo yksikin aihe voisi täyttää koko istuntomme. Kysymys on laajasta inhimillisen tiedon kirjosta, melkein koko ihmisen maailmankuvasta. Siksi on mielestäni syytä vähän tarkastella mitä inhimillinen tieto itse asiassa on. Miten se kuvaa todellisuutta.
Voimme hahmottaa evolutiivisen jatkumon eläinten biologisen habituksen kehityksessä. Ihminen ei edes ole tämän kehityskaaren huipulla. Monilla eläinlajeilla on paljon paremmat aistit ja suorituskykyisempi keho kuin meillä.
Voimme seurata myös älyllisen kehityksen jatkumoa aina simpanssiin asti. Mutta simpanssista ihmiseen tapahtuu valtava hyppy. Vai mitä on sanottava älykkyystason erosta , jos vertaamme simpanssin kykyä käyttää työkaluja, rakentaa artifakteja, varautua tulevaan jne. - olioon, joka lähettää rakentamansa aluksen 300 milj. km:n, 17 valominuutin päähän tutkimaan avaruuden skaalassa mikroskooppisen pientä kivenmurikkaa ja vieläpä kauko-ohjaa tuon aluksensa laskeutumaan kivenmurikan pinnalle.
Olen aikaisemmin täällä kuvannut ihmistä psykofyysisenä oliona erottaen kaksi tasoa, joita kutsuin yksinkertaisesti vain Minä 1 ja Minä 2. Neurofysiologi Antonio Damasio kutsuu näitä samoja tasoja ydinitseksi ja omaelämäkerralliseksi itseksi. Ne ovat erittäin hyvin asiaa kuvaavia nimiä.
Minä 2, ydinitse, on nykyhetkessä aistimuksiin reagoiva suorittaja. Se on melkein ainoa itse, joka eläimillä on. Mutta on huomattava, että se on jäljellä ja täydessä käytössä edelleen myös meissä ihmisissä. Ero ihmisen ja eläimen välillä syntyykin siitä, että ihmiselle on annettu tuon ydinitsen yläpuolelle Minä 1 eli omaelämäkerrallinen itse.
KE puhuu kirjassaan syntiinlankeemuksesta vähän pilailevaan sävyyn. Syntiinlankeemus on kuitenkin metafora hyvin tärkeästä tapahtumasta. Se on kuvaus Minä 1:n synnystä, omaelämäkerrallisen itsen rakentamisen mahdollistumisesta. Silloin ihminen vasta luotiin. Nykyinen Paavi on kuuluisassa lausunnossaan evoluutiosta myöntänyt, että evoluutio on uskottava teoria elävän aineen synnystä, mutta henkisten kykyjen kehityksessä on tapahtunut yhtäkkinen hyppy, Jumalan luomisteko.
Mikä sitten on ainutlaatuista Minä 1:ssä. Se on kyky vapautua nykyhetkestä ja sen tarjoamasta informaatiosta maailman hahmottamisessa. Se on kyky rakentaa itselleen kartta, maailmanmalli, omaelämäkerrallinen itse ja suunnistaa sen avulla sekä nykyhetkessä että kuvitellussa tulevaisuudessa.
Ihmisen maailmankuva rakentuu neljällä mallinnustyökalulla:
Näistä työkaluista eläimillä on lähinnä vain 3-ulotteinen tila. Muut osat kuten riippuvuudet (kausaalinen ja funktionaalinen riippuvuus) on annettu niille valmiina mutta ei ole annettu työkaluja rakentaa uusia paitsi joillekin lajeille aivan vähäisessä määrin. Samoin eläimiltä puuttuu kyky sijoittaa tapahtumia aikajanalle puhumattakaan kyvystä käyttää käsitteitä ja siihen liittyvää kieltä.
Tiedollinen ja taidollinen kuilu ei alkuihmisen ja apinan välillä aluksi ollut suuri. Ero olikin juuri siinä minkälaiset älylliset aseet ihmislajille oli annettu. Ne mahdollistivat tiedon systemaattisen tallennuksen, sen siirtämisen lajikumppaneille ja sen käytön mielen simulaatio-ohjelmissa, kuvittelussa. Kaikki tämä mahdollisti kulttuurievoluution saman lajin sisällä. Ei tarvinnut enää luoda uutta geneettistä lajia. Saman biologisen lajin sisällä kehitys tapahtuikin nyt meemien välityksellä irrallisena geeniperimästä. Voimme nähdä miten eläinlajin käyttäytyminen säilyy samanlaisena vuosituhansia ehkä vuosimiljoonia. Meemiperimä ei eläinkunnassa toimi.
Maailmanmallissa asiat ovat siis kytkettyinä paikkaan, riippuvuussuhteeseen, aikaan ja käsitteisiin. Nämä kytkennät antavat asioille merkityksen. Juuri merkityksillä Minä 1 työskentelee.
Maailmanmalli, omaelämäkerrallinen itse, sisältää kolmenlaista tietoa:
Kari Enqvistin maailmanselitys perustuu etupäässä juuri koeteltuihin fiktioihin.
Mitä ovat koetellut fiktiot?
Fiktiot ovat mielen luomia jäsentymiä, olioita, joita ei koskaan voida suoraan aisteilla havaita. Epäsuorasti ihminen kuitenkin voi tulla vakuuttuneeksi siitä, että hänen kuvittelemansa olio on olemassa. Tämä tapahtuu siten, että hän rakentaa vuorovaikutustapahtuman, jonka aistein havaittavan lopputuloksen hän pystyy ennustamaan, jos hän kuvittelee tuon fiktio-olion toimivan vuorovaikutustapahtumassa. Otetaan esimerkkinä vaikkapa radioaallot. Jostain syystä sähkövirta lähetinantennissa saa aikaan samanlaisen sähkövirran vastaanottoantennissa. Emme voi havaita tuon kaukovaikutuksen välittävää ilmiötä, mutta voimme aistein havaita lopputuloksen. Emme tiedä mistä olevaisesta sähkömagneettinen aalto muodostuu, mutta kiitos Maxwellin, osaamme kuvata tuon olevaisen matemaattisesti. Uskomme siis radioaaltojen olevan olemassa, ne ovat koeteltuja fiktioita.
Fysiikka ja erityisesti hiukkasfysiikka ovat täynnä tällaisia koeteltuja fiktioita kuten atomit, elektronit, fotonit, protonit, kvarkit jne.
Kari Enqvist luottaa kovasti noihin fysiikan koeteltuihin fiktioihin. Aikaisemmin hän on julistautunut ultrareduktionistiksi; kaikki voidaan johtaa alkeishiukkasista. Tässä viimeisessä kirjassaan hän mielestäni horjuu linjaltaan. Itse asiassa kirjasta jää sekava kuva KE: n nykyisestä maailmankuvasta. Hän kutsuu itseään fysikalistiksi, mutta mitä se sitten oikein on. Sivulla 72 hän sanoo:
"Kaikki maan ja taivaan välillä kumpuaa alkeishiukkasten maailmasta, mutta silti fysiikka ei tule koskaan olemaan universaali Kaiken Tiede."
Vähän myöhemmin sivulla 73 hän sanoo:
"Fysikalismi ei sanele käytäntöä, vaan muodostaa testattavissa olevan maailmankatsomuksellisen viitekehyksen. Sen lasien lävitse kaikessa inhimillisessä tiedossa näyttäytyy sama punainen lanka: kaikki mikä on olemassa, on olemassa samasta syystä."
Tämä syy on KE:n mielestä ilmeisesti alkeishiukkasten maailma. Ihminen haluaa kulkea kausaaliketjuja taaksepäin loputtomiin. Hän haluaa tietää kaiken alkusyyn. On erikoista jos KE tyytyy siihen, että kaiken alkusyy ovat alkeishiukkaset. Eikö hän enää kysykään, mistä alkeishiukkaset ja niitä ohjaavat luonnonlait tulivat. No jos sanotaan, että alkuräjähdyksestä, niin kysyn mitä oli sitä ennen eli mikä johti alkuräjähdykseen. Lopulta alkusyyksi on laitettava joku pelkkä fiktio kuten Jumala. Eivät alkeishiukkaset pysty vastaamaan kysymykseen kaiken alkusyystä. Raamatun toteamus, että alussa oli sana on mielestäni hyvä. Se kertoo, että alkuun voimme kuvitella vain jonkin käsitteen, emme mitään fysikaalista.
Kirjassa puhuu välillä tuo ultrareduktionisti välillä olemassaoloa pohtiva filosofi.
Sivulla 70 hän sanoo
"On asioita, joita on äärimmäisen vaikea hyväksyä; että ihminen on vain alkeishiukkasten kasauma vailla itsenäistä, aineesta riippumatonta tahtoa; että toiveemme ja halumme ovat seurausta liki laskemattomasta kompleksisuudesta, joka syntyy yksinkertaisten luonnonlakien operoidessa hiukkasten valtameressä."
Sivulla 72 KE puhuu karkeistuksesta, lempiteemastaan:
"Kuvauksen karkeistus ei ole maailmankatsomuksellinen tai filosofinen väittämä. Se on jokaiselle fyysikolle ilmeinen luontoa koskeva tosiseikka. Se ei poistu minkäänlaisin filosofisin argumentein, aivan kuin vetyatomin spektriviivojen aallonpituudet eivät muutu vaikka koko maailma kuorossa muuta huutaisi. Ihmisen todellisuus on karkeistettu todellisuus ja sen seurauksena laadullisesti erilainen kuin atomaarinen todellisuus. Se ilmentää hiukkasten vuorovaikutuksia, mutta karkeistuksen vuoksi ei ole yksikäsitteisesti palautettavissa niihin (siitä ehkä liiankin monissa yhteyksissä käyttämäni iskulause, "kokonaisuus on vähemmän kuin osiensa summa").
Oletus, että kaikki ihmisen tajunnan ominaisuudet ovat seurausta karkeistuksesta, kuuluu tällä hetkellä maailmankatsomuksen pikemmin kuin tieteen karsinaan. Kun muistamme, että karkeistusta joka tapauksessa on olemassa ja että jo pelkästään sen vuoksi elämysmaailmamme poikkeaa laadullisesti atomien maailmasta, kyseessä on yksinkertaisin mahdollinen olettamus. Voimme lisäksi toivoa, että tulevaisuudessa sen oikeellisuutta voidaan tutkia tieteen keinoin. Siksi tämän oletuksen tulisi sijaita kaiken filosofoinnin lähtöruudussa. Fysikalismi on minimalistin elämänasenne."
Tässä siis todetaan, että inhimillinen tieto on karkeistus itse todellisuudesta. Itse todellisuutta edustavat vain alkeishiukkaset. Karkeistus on kuitenkin KE:lle fysikaalinen ilmiö. KE ei suurin surminkaan sorru myöntämään, että inhimillinen tieto olisi jotenkin subjektiivista, että sen laatu riippuisi esim. tietävän olion lajiominaisuuksista. KE:lle tieto on sama asia kuin objekti, jota tuo tieto kuvaa, ainakin silloin kun fyysikko jotain kuvaa.
Sivulla 74 kappale alkaa lupaavasti "Mikä sitten on oikeaa tietoa?" Se jatkuu:
"Tiedämme, että kappaleet koostuvat atomeista ja atomit alkeishiukkaskentistä. Viulun kieliä hankaamalla aiheutetaan ilmaan aaltoliikkeenä eteneviä painevaihteluita, ja taulua valaistessa sen pigmenttihiukkasten atomit absorboivat yksiä ja heijastavat toisia aallonpituuksia. Silti me tiedämme, että on olemassa myös musiikkia ja värejä, on Beethoven ja Rembrandt. Tämä tosiseikka aiheuttaa paljon hämmennystä. Se saa jotkut filosofit väittämään, että fysikaalinen maailma ei selity yksinomaan osasistaan vaan että on olemassa jokin suurempi todellisuus, joka alkeishiukkasten tuolla puolen elää omaa eteeristä elämäänsä. Tässä sorrutaan sekoittamaan itse fysikaalinen ilmiö ja sen ominaisuuksia monitoroiva mittalaite. Erityisesti silloin, kun tuo mittalaite on ihminen."
Mikä on se muu mittalaite? Olkoon käytössä kuinka monimutkaisia instrumentteja tahansa, niin mittausarvo on aina viimekädessä saatettava aistein havaittavaan muotoon. Mitään informaatiota ei ulkomaailmasta edes CERN:ssä tule ihmisen tietoon muuta kuin aistien kautta. Mikään muu ei ihmisen maailmassa laadi kuvausta "siitä mikä on", kuin ihmismieli. Mittarit eivät mittaa eivätkä kuvaa mitään. Ne ovat luonteeltaan samanlaisia fysikaalisia prosesseja kuin mitattavansakin. Vain ihmisen tulkinnoissa jokin on mittari ja toinen mitattava.
Palaan vielä tuohon edelliseen lainaukseen:
"Silti me kaikki tiedämme, että on olemassa myös musiikkia ja värejä… Se saa jotkut filosofit väittämään, että fysikaalinen maailma ei selity yksinomaan osasistaan…."
Kysyisinkin nyt KE:ltä, mistä fysikaalisista osasista ääni on muodostunut. Vastaukseksi ei kelpaa ilmanpaineen värähtely eikä edes neurobiologiset ilmiöt aivoissa.
Sivulla 77 KE yhtyy täysin käsitykseeni siitä mikä on ihmisen kokema maailma. Hän sanoo:
"Fysikaalinen maailma on se mikä se on, atomeineen, eri tavoin karkeistettuine ilmenemismuotoineen. Me ihmiset annamme sen osasille merkityksiä: värejä, musiikkia, jumalia, jotka sisällämme muodostavat koko kirjavan maailmamme. Sellaisia mittareita me olemme."
Mutta jollain merkillisellä tavalla KE kuvittelee, että ihmisellä on jokin toinenkin maailma kuin se, jonka hänen mielensä on rakentanut, jokin, joka on erillinen hänen omaelämäkerrallisesta itsestään. Hän uskoo, että ainakin fyysikko pystyy luomaan havaitsijasta riippumattoman maailmankuvan. Hän ei myönnä, että jokainen objekti, johon hänen ajatuksensa tarttuu, muuttuu heti mielen laatimaksi kuvaukseksi, kuvaajan keinoin tehdyksi; ettei kohde koskaan ole sama kuin havaitsijan kokema tieto siitä. Havaitsijasta riippumaton tieto maailmasta on vain fiktio. Se on tarpeellinen osa maailmankuvaamme, mutta silti se on vain fiktio. Kaikki inhimillinen tieto on subjektiivista, omaelämäkerrallisen itsen tulkintaa. Tämän KE myöntää kyllä Galileon ja Harriotin tapauksessa, kun hän kirjoittaa sivulla 29:
"Osa vastausta löytyy Galileon ja Harriotin omaksumien mentaalisten karttojen eroista."
Mutta ovatko siis nykyajan fyysikot KE:n mielestä vapaat oman mentaalisen karttansa vaikutuksesta tulkintoihinsa.
Vaikka inhimillinen tieto onkin subjektiivista, niin ei sitä silti pidä väheksyä jonakin, joka ei kuvaa asioita sellaisena kuin ne oikeasti ovat. Tietomme kuvaa maailmaa juuri sellaisena kuin me tuon kuvauksen tarvitsemme. Tieto on oikeata jos se toimii hyvänä karttana. Mistään näköisvertailusta ei kannata haaveilla koska sellaista ei yksinkertaisesti voi tehdä. Fyysikkojen tieto on ihan hyvää ja tarpeellista. Kyllähän he itsekin toimivat niin, että pyrkivät tietoaan koko ajan koettelemaan ja parantelemaan. Vaarallista onkin jos tiedemies alkaa pitää tietoaan lopullisena totuutena tai varmana näköiskuvauksena. Silloin liikutaan uskon ei tiedon alueella.
Sivulla 107 KE pohtii biologista elämää:
"Elämään ei liity mitään erillistä päämäärästään tietoista henkivoimaa, Aristoteleen entelekiaa, vaan se koostuu toisiaan tukevista nanojärjestelmistä, molekyyleistä, joilla DNA:n tavoin on omat eriytyneet tehtävänsä solun suuressa biotehtaassa."
Kysyisin nyt KE:ltä seuraavaa: DNA on kokoelma proteiinien reseptejä. Solut erikoistuvat lukemalla toiminnalleen tarpeelliset otokset DNA:sta. Otosta kutsutaan RNA:ksi ja se ohjaa kyseisen proteiinin muodostumista. Solu näyttää tietävän paikkansa kokonaisuudessa sekä nykyhetkessä että tulevaisuudessa. Muutoin ei munasolusta kehittyisi vääjäämättä lajille ominainen äärettömän monimutkainen olio. Voiko KE kertoa miksi kananmunan sisällä tapahtuu suurella tarkkuudella aina samanlainen prosessi, joka johtaa kananpojan syntyyn. Eikö tuo prosessi tiedä päämääräänsä. Eikö jossain ole "body plan" , jota tuo prosessi toteuttaa.
Entä KE:n toteamus kuolemasta. sivulla 133:
"Atomit, joista ihminen koostuu, menettävät kehon läpi kulkevan energiavirran tyrehdyttyä otteensa toisista atomeista."
Kysyisin mitä on tämä energia fysikaalisesti määriteltynä? Ja vielä kuolemasta, sivu 133:
"Sielu kuolee mutta ruumis elää ikuisesti. Eikö tämä ajatus tuo lohtua lähes yhtä paljon kuin unelma iankaikkisesta taivaasta pitkäveteisine harppukonserttoineen."
Seuraa runollinen kuvaus meidän kehomme atomien ikuisesta elämästä. Mieleeni tulee toinen tiedemaailman kovakasvo Richard Dawkin. Hän sai lohtua siitä, että hänen geeninsä jatkavat elämäänsä ikuisesti ja että hänen kehonsa tehtävä olikin vain palvella yhtenä pienenä portaana geenien matkalla sukupolvesta toiseen. Ihminen ymmärtää kehonsa väistämättömän tuhon, mutta ajatus ei pysty käsittämään omaa loppuaan, ajatuksetonta tilaa. Sen on pakko keksiä jokin jatko itselleen. Niin näyttää olevan laita fysikalistillakin.
Tässä näemme miten riippuvaisia olemme ajatusprosessin ominaisuuksista. Ajatusprosessi kokee itsensä ikuisesti jatkuvana tajunnan virtana. Ymmärrämme, että ajatukseton tila on mahdollinen. Mutta heti kun yritämme ajatella sitä kohteena, niin se saa jonkin sisällön. Esim. se hahmottuu avaruudellisena tilana, vaikkapa sitten täysin hiljaisena ja tapahtumattomana tilana. Meditaatiossa ihminen pyrkii kokemaan ajatuksettoman tilan. Hän kokeekin sen tilan onnellisena. Silloin hän ei pelkää enää kuolemaa. Kuolema tarkoittaa nimenomaan ajatuksettomaan tilaan siirtymistä.
Yhteenveto kysymyksistä.
Kysyisin Kari Enqvistiltä fysikalistin näkemyksen seuraavista asioista:
Näihin kysymyksiin erilaisia uskomuksia omaksuneet ihmiset tarjoavat omia vastauksiaan. Monien kysymysten kohdalla minun vastaukseni on, että en tiedä. Haluaisin nyt avoimin mielin kuulla fysikalistin vastaukset. Minun ihmiskäsitykseni mukaan kaikki vastaukset ovat oikeita tai vääriä vain henkilökohtaisella tasolla. Ehkä enemmän oikeita ovat sellaiset vastaukset, jolla on suuri sosiaalinen vahvistus.
Jos tässä on niin paljon kysymyksiä, ettei KE ehdi niihin tämän istunnon aikana vastaamaan, niin ehkä saamme lukea vastaukset hänen seuraavasta kirjastaan. Joka tapauksessa KE:n kirjat ovat erinomaisia keskustelun virittäjiä ja kerrassaan nautinnollisia lukukokemuksia, joten toivottavasti niitä tulee lisää.
Kiitos.
Kysymyksiä, joita en esittänyt.
(koska ei tarvinnut enempää provosoida)
Eikö tieteellisen tiedon oikeellisuuden kriteeriksi riitä se, että se nykyhavaintojen mukaan toimii?
Miksi on tarpeen julistaa tieteellinen tai mikä tahansa tieto lopulliseksi totuudeksi?
Eikö se osoita tarvetta ripustautua auktoriteetteihin ja kykenemättömyyttä omakohtaiseen kriittiseen ajatteluun?
Eikö tieteen historia kylliksi osoita, että "lopullisten totuuksien" epäily on tae tieteen kehittymisestä?
Ovatko fyysikot nyt vuorostaan asettuneet tuomareiksi nykyajan Galileo-oikeudenkäynneissä?